Nyt kun olen ollut "osastojaksolla" toista kertaa, on olo siellä tuntunut luontevammalta, ehkä jo siksi, että paikan toimitatavat ovat ennestään tuttuja, eikä kaikki ole uutta ja outoa. Lisäksi molempien tyttöjen mukanaolo takasi sen, etten ehtinyt tylsistymään ja pelkästään norkoilemaan käytävillä. Tyttöjen edesottamuksista informoitiin mielestäni tällä kertaa kiitettävästi ja toiminnasta jäi muutenkin hyvin positiivinen ja lämminhenkinen kuva.
Erityisesti sydäntäni on lämmittänyt esikoisesta saamani positiivinen palaute. Paljon edistystä on tapahtunut sitten viime kevään. Suurin yksittäinen syy tähän taitaa olla se, että esikoisen työskentelytaidot tehtävätyyppissä tehtävissä ovat kehittyneet huomattavasti ja hänen taitojaan on siksi helpompi nyt arvioida. Psykologilta tässä vaiheessa saamani kommentit antoivat ymmärtää, että tyttöni olisi kongitiivisilta taidoiltaan koulukypsä. Vaikka olen tämän seikan tavallaan tiennytkin jo etukäteen, viime kertaiset tutkimustulokset saivat minut kuvittelemaan vaikka mitä... Nyt olen kuitenkin niin ylpeä tyttöni suorituksesta (vaikka tutkimukset ovat vielä kesken), että tekisi mieleni itkeä ilosta ja helpotuksesta. Huoleni on ollut suuri, joten mikä sen mukavampaa kuin kuulla tyttöni kehityksestä juuri se sanat, mitä olen sisimmässäni toivonutkin. Mielenkiinnolla jään odottamaan, millaiseksi tyttöni diagnoosi tulee muotoutumaan.
Kuopukselleni tullaan suosittelemaan tiivistä, 2 kertaa viikossa tapahtuvaa puheterapiaa Kelan kustantamana. Tämä tarkoittaa sitä, että kuopuksen kielenkehityksen ongelmat luokitellaan vaikeiksi. Ihanaa, että pieni rakas tyttöni tullee saamaan apua, jota hän todella tarvitsee.
Eläköön huuto yhteiskunnan tukemalle kuntoutukselle ja tukipalveluille!
Kuvassa lasten kuvitettu päiväjärjestys (jokaisella henkilökohtainen)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti