Tänään aamulla esikoinen näytti sairaalta. Kuitenkaan ei tuntunut kuumeiselta, eikä hän sanonut olevansa mitenkään sairas, joten veimme tytöt päiväkotiin. Ja annas olla, kohta soi puhelin ja päiväkodista soitettiin. Tytöllä oli kuumetta ja ei kun hakemaan tyttöjä kotiin. Hieman nolotti, kun ajatteli, että olimme vieneet sairaan tytön päiväkotiin, me piittaamattomat vanhemmat.
Tyttö on jaksanut päivän touhuilla, mutta nyt kuume on kaatanut hänet vuodelepoon. Huomennakin on siis kotipäivä. Toivottavasti tyttö ehtisi toipua jouluaatoksi, jolloin käymme katsomassa mieheni vanhempien luona joulupukin vierailua.
Mutta sitten niihin ryppyihin... Tein akuuteimmat työhommat tänään etäyhteyden kautta ilmeisesti kovin mietteliään näköisenä, otsa rypyssä. Kuopukseni tuli ihan lähelleni ja katsoi otsaani. Osoitti sibeliusryppyäni (kyllä, minulla on "alkava" sellainen) ja kysyi, mikä se on. Sanoin sen olevan ryppy. Tyttö tuijotti ryppyäni mietteliäänä kadoten kohta paikalta.
Pian hän tuli froteisen pyyhkeen kanssa takaisin ja sanoi pyyhkivänsä ryppyni pois. Tyttö hinkkasi pyyhkeellä tarmokkaasti "sibeliustani", välillä katsastaen, oliko työ tuottanut tulosta. Yritin suoristaa otsani, jotta ryppy näyttäisi tytön mielestä edes hieman hälvenneen. Lopulta tyttöni antoi periksi, mutta totesi otsan olevan kuitenkin jo parempi. Syvällä sisimmässäni toivoin, että hän olisi oikeassa. Tuo pieni tyttöni, joka huolehti minusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti