Vertaistukea, pomppupalloilua ja muuta.

Esikoisemme on aloittanut vähän aikaa sitten ryhmässä, joka kokoontuu kerran viikossa ja on tarkoitettu sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa tukea tarvitseville lapsille. Tänään oli kolmas käyntikerta. Ryhmä järjestetään iltapäivisin ja ryhmään kuljetuksesta vastaamme me vanhemmat.

Tyttömme on ryhmänsä vanhin. Muut kolme ryhmäläisistä ovat 1-2 vuotta nuorempia. Tämä ei ole tyttöämme haitannut, hän pitää ryhmästään ja lähtee "kerhoon" mielellään. Ryhmässä harjoitellaan erilaisia vuorovaikutustilanteita leikkien ja yhdessä tekemisen avulla. Viime kerralla lapset olivat saaneet keksiä ryhmällensä nimen ja nimeksi oli valikoitunut pomppupallokerho.

Lasten ryhmän ohessa pyörii vanhemmille tarkoitettu vertaistukiryhmä, joka kokoontuu noin kerran kuukaudessa. Tänään oli ensimmäinen kokoontuminen, jossa tutustuimme hieman toisiimme. Vaikka ryhmän lapsilla ei ole yhtäläistä diagnoosia ja jokaisen lähtökohdat ryhmään tulemiselle ovat yksilölliset, löytyi eri perheiden välille montakin yhdistävää pikku tekijää. Vertaistukiryhmästä jäi minulle mukavan positiivinen kuva. Ryhmä oli sopivan pieni jutustelulle, isommassa ryhmässä kun ainakin minulla tulee usein jättäydyttyä ujouttani pelkästään kuuntelijan rooliin.
Kunhan ryhmä pääsee vielä kunnolla käyntiin, niin odotan antoisia keskusteluja ja kuulumisten vaihtoa rennossa ilmapiirissä!

Tänään kolahti myös postista kutsut tyttöjen osastojaksolle. Molemmilla tytöillä osastojakso on yhtä aikaa alkaen joulua edeltävällä viikolla. Esikoisen jakso kestää vain viikon, mutta kuopuksen jakso jatkuu vielä heti vuoden vaihteen jälkeen puolikkaalla viikolla. Ajankohta ei ole olleenkaan hassumpi muuten, mutta kuopuksellemme Kelan myöntämä puheterapiasopimus jatkuu vain vuoden loppuun asti. Koska Kela halunnee jatkoa varten lausunnon osastojaksolta, tarkoittanee tämä sitä, että terapiaan tulee puolentoista kuukauden tauko, kun meidän täytyy odottaa Kelan päätöstä ja maksusitoumuksen jatkoa. - Olisin todella yllättynyt, mikäli jatkoa ei ole luvassa.

Tähän päivään mahtui myös esikoiseni iltapäiväkerhosta lähettämä  kiva tekstiviesti. Tyttöni kertoi oppineensa tänään uimaan (tyttöni luokalla on menossa  uintiviikko). Tulevana viikonloppuna esikoinen lupasi esitellä uutta taitoaan meille vanhemmille. Jännityksellä odotan saavani nähdä mitä tyttöni on oikein oppinut ja onko tyttöni käsitys uimaan oppimisesta sama kuin minulla.

Huomaan aina joskus olevan liian skeptinen lasteni taitoja kohtaan. Kai heitä helposti pitää liian pieninä ja sitä sitten yllättyy, kun he osaavatkin jotain sellaista, mitä heidän ei vielä luullut osaavan. En esimerkiksi edes tiennyt, että esikoiseni osaa kirjoittaa tekstauskirjaimilla ennen kuin pari päivää sitten törmätessäni hänen kirjoittamaansa viestiin. Käsialakin on jo yllättävän hyvää. Vielä vuoden alussahan käsiala oli melkoista harakanvarvasta ja silloinhan tyttöni passitettiin toimintaterapiaan treenaamaan hienomotoriikkaa ja kynäotetta. Aika ja harjoittelu on näköjään tehnyt tehtävänsä. Tekemällä oppii.

Nyt illalla olisi ollut vielä kuopuksen päiväkodin vanhempainilta. Tällä kertaa en valitettavasti päässyt osallistumaan, koska miehellä oli pakollisia menoja, eikä meillä ollut mahdollista saada lapsille ketään tuttua hoitajaa. Onnellisia olkaa te, joilla on hyvät tukiverkostot ympärillänne :)

Vanhempainilta ja alkaneesta koulutaipaleesta.

Nyt on koulun vanhempainilta -neitsyys menetetty. Eli esikoisen koulun ensimmäinen vanhempainilta takana. Aluksi oli yleistä asiaa kaikille yhteisesti koulun salissa ja sen jälkeen lasten omissa luokissa opettajan pitämä info/keskustelutuokio erikseen. Mukavan se oli käydä oman lapsosen pulpetissa istumassa ja kuuntelemassa, että mitä kaikkea tähän koulun alkuun liittyykään.

Tyttösen pulpetti oli melkein yhtä sekaisin kuin oman äitinsä pulpetti aikanaan. Itse muistan lapsena kuinka opettaja "torui" minua siitä, etten ollut järjestänyt pulpettiani ennen vanhempainiltaa, vaan pulpetin sisälmys oli ollut yhtä iloista sekasotkua ja äitini oli sitä sitten joutunut järjestelemään. Tästä seurauksena se, että kirjat sun muut koulutarvikkeet olivat edes kohtalaisessa järjestyksessä pulpetissani tuosta hetkestä eteenpäin. Jotenkin tuntuu, että sekä minulta, että tyttäreltäni puuttuvat "pedanttiset prinsessageenit" ja olemmekin enemmän "ellun kanat" -tyyppisiä naisihmisiä.

Tyttö on kadottanut tällä viikolla 1 ja puoli paria sormikkaita ja nythän on  vasta keskiviikko menossa. - Sormikkaiden kadottamisesta muistan äitinikin aikanaan minulle naputtaneen, joten tuntuu, että jossain määrin ymmärrän tyttöni huolimattomuutta. Toki olen yrittänyt häntä kovasti opettaa tavaroistaan huolta pitämään. Ihan  hirvittää, että milloin tuo tyttö hukkaa koululle jotain arvokkaampaa - joka jää sitten pahimmassa tapauksessa vielä sille tiellensä. No, jospa se tyttö oppisi pitämään omista tavaroistaan kunnolla huolta.

Niin ja siis siitä vanhempainillasta vielä. Siellä opettaja kertoili yleisesti, miten syksy on lapsilla lähtenyt käyntiin ja kuinka integrointia ns. normiluokkaan järjestetään. Yleisiä käytäntöjä käytiin läpi ja pari sanaa ehdin vaihtaa open kanssa myös kahden kesken siitä, miten tyttärelläni on lähtenyt koulu sujumaan.

Opettajan mukaan esikoisemme on ollut reipas oppilaan alku. Aluksi oli näyttänyt siltä, että tyttömme jää välitunneilla ihan yksin, mutta että hän on nyt vähitellen hakeutunut myös muiden lasten seuraan. Kuitenkin oma tuntemukseni on, ettei tytöllä ole ainakaan vielä koulussa ketään varsinaista kaveria. Kovasti aina yritän tytöltä kysellä, miten koulussa on mennyt ja mitä hän on siellä hommaillut, mutta eipä tuo neiti paljoakaan yleensä kerro, joten melko vähillä tiedoilla sitä saa luvan pärjätä. On siis jo koittanut se aika, ettei äiti enää tiedä kaikkea oman lapsensa elämästä.