Viimeisen parin vuoden aikana olen öisinä tunteina sivistänyt itseäni, etsinyt ja imenyt janoisesti tietoa neurobiologisiin kehityshäiriöihin liittyen. Rakas ystäväni Google on ollut korvaamaton apuni ja "tiedon" ehtymätön lähteeni. Samalla olen toiminut kuin valelääkäri konsanaan ja omatoimisesti yrittänyt diagnosoida rakkaita lapsiani. Ilman tutkinnon tuomaa pätevyyttä, mutta taatusti syvällä tapauskohtaisella tietämykselläni.
Diagnoosiviidakossa kahlatessani olen huomannut, että välillä ero eri diagnoosien välillä voi olla hiuksenhieno. Lähes samoilla "oireilla" voi saada erilaisen diagnoosin. Tuntuu, että tätä neurologisen diagnoosin antamista voisi verrata oikeudenkäyntiin; tuomio eri oikeusasteissa voi vaihdella suurestikin riippuen siitä, kuka päätöstä on tekemässä. Joissakin tapauksissa syyllinen voidaan julistaa syyttömäksi tai päinvastoin. Joskus taas kaikki ovat yksimielisiä tehdystä päätöksestä - oikeus on toteutunut. Ja varmasti useimmin päätös on ainakin oikean suuntainen.
"Tuomiopäivän" (tutkimusjakso) taas pian koittaessa olen huomannut hakeutuvani normaalia useammin tiedon alkulähteille. Minusta tuntuu, että minun on tehtävä tämä siksi, että olisin valmis ottamaan vastaan kaiken sen, mitä on tulossa. Jotta varmasti muistaisin, ettei mikään diagnoosi ole elämää suurempi asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti