Ranuan eläinpuistossa

Kävimme tänään Ranuan eläinpuistossa katsomassa pohjoisia eläinlajeja. Ilma oli jo talvinen ja Ranualla pakkasta useampi aste -  onneksi lapsilla oli tarpeeksi vaatetta yllä. Me vanhemmat olimme hieman alipukeutuneita ja eläintenkatselukierroksen päättyessä olimme kyllä aika kohmeisia. Eläinpuiston reitti oli n. 2,5km pitkä ja hyvin kuopuskin jaksoi reitin kävellä, kun välillä oli mielenkiintoista katseltavaa. Eläimistä oma suosikkini oli tuttavallinen naali, joka tuli aitauksensa takaosasta katsomaan yleisöään ihan verkkoaidan viereen.

Vähän ennen talvea

Sää alkaa olla aika koleaa. Täällä merenrantakaupungissa on kosteaa ja tuuli purevaa. Tropiikin lapsena (napapiirin tuolta puolen tulleena) minua on näinä päivinä paleltanut pelkkä ajatuskin ulos joutumisesta. Tuntuu, etten tarkene ulkona enää toppatakissakaan. Ja vielä ei viitsisi kaikkia valttikortteja eli vaatekerroksia ottaa käyttöön, että ulos tarkenisi sitten myös niillä oikeilla pakkasilla.

En oikeastaan odota talvea, mutta toki pieni lumipeite tosi valoa tämän alkavan pimeyden keskelle. En koe olevani talvi-ihminen, vaikka toki talveenkin liittyy hyviä asioita ja kauniita hetkiä.

Minä en ole Risto Reipas!

"Minä en ole Risto Reipas!" totesi ärtyisen kuuloinen esikoiseni viime yönä unissansa pariinkin otteeseen. Minua hieman huvitti, mahtoiko tyttöseni seikkailla puolen hehtaarin metsässä vai mistä oli kyse. Aamuun mennessä esikoinen oli jo unohtanut unimaailman seikkailunsa.

Esikoinen silloin tällöin puhelee unissansa, kuopus on hiljaisempi nukkuja.
Nykyään tytöt yhä harvemmin eksyvät yöllä meidän vanhempien sänkyyn, mutta silloin tällöin jompikumpi - tai pahimmassa tapauksessa molemmat  (160cm leveässä sängyssä ole millään tarpeeksi tilaa neljälle) hakeutuvat sänkyymme yön pimeinä tunteina. - Toki tytöt ovat sänkyymme tervetulleita, muistanhan itsekin, kuinka lapsena oli joskus ihana kömpiä äidin ja isän väliin turvaan pahoilta unilta tai muuten vain tankkaamaan lämpöä ja läheisyyttä.

Viime aikoina esikoisemme on tullut muutamia kertoja nukkumaan viereemme, koska on nähnyt pahoja unia. Joku sanoi ilkeällä äänellä "Hei!" - uni on ollut syynä sängyn vaihdolle parina viimeisenä kertana.

Meillä tytöillä on oma yhteinen nukkumahuoneensa, jossa molemmat nukkuvat ja "leikkihuone" on sitten erikseen. Vielä emme ole nähneet tarpeelliseksi järjestää molemmille tytöille omia huoneita, vaikka esikoinen onkin jo koululainen. Uskon, että samassa huoneessa nukkuessaan tytöt saavat turvaa toisistaan ja tämä järjestely rauhoittaa eteenkin kuopustamme pysymään sängyssään. Meidän vanhempien makuuhuone on ihan tyttöjen makuuhuoneen vieressä, joten luoksemme ei ole pitkä matka, jos yöllä sattuu ikävä yllättämään.

Yleisesti ottaen tytöt nukkuvat yönsä varsin hyvin, eikä meidän talossa ole tapana herätä keskellä yötä. Itsekin vältän yöllä sängystä nousemista viimeiseen asti.
- Kallisarvoinen uni karkaa, jos sitä lähtee yöllä turhaa lompsimaan ympäri kämppää.

Esikoinen ei pidä pimeästä, joten näin pimeämpänä vuodenaikana tyttöjen huoneessa on yövalo käytössä. Yövaloja meiltä löytyykin useampia. Toki kaikki niistä eivät ole käytössä samanaikaisesti.

 Paristokäyttöiset ledivalot kattokruunussa.

Vai mitä? - kysymyksiä

Olen kuullut tänäänkin tsiljoona "vai mitä?" kysymystä esikoiseltani. Tyttö on höpöttänyt kuin papupata ja joka toinen lause loppunut tähän "vai mitään". Olen meinannut hukkua tytön höpötystulvan alle. Aikanaan sitä oikein odotti että milloin se kyselykausi alkaa. Odotti sitä, milloin tyttö alkaa ylipäänsä juttelemaan ja sitten nyt kun tyttö puhuu ja puhuu ja puhuu, niin ironista kyllä, sitä meinaa muka uupua välillä siihenkin.

Esikoiselle kysymyssanat ovat  hankalia ja jossain vaiheessa, ehkä reilu vuosi sitten tyttö löysi tämän "vai mitä?" - ilmauksen. Toteamus ja siihen perään "vai mitä?" ja *tat-tada-daa* - esikoisen oma kysymyslause oli syntynyt. Ja siitä lähtien tätä vähän erilaista kysymys/toteamuslausetta onkin viljelty ja paljon. Nyt se on tarttunut jopa kuopukselle käyttöön. Ja kyllä se "vai mitä" on välillä lipsahtanut myös ihan omasta suusta.

Esikoinen on vielä varsin sitkeä juttukumppani. Jos tytön esittämiin kysymyksiin/toteamuksiin ei heti ehdi skarppina vastaamaan, niin voi olla varma, että asiasta saa kuulla uudelleen ja yhä uudelleen niin kauan, että asia tulee käsitellyksi.

Joskus tämä "vai mitä" lipsahtaa sellaistenkin lauseiden loppuun, joihin se ei oikeastaan millään muotoa kuulu tai sovi, mutta "vai mitä" valtavine kysymysmerkkeineen leijuu silti ilmassa. Vastaappa siinä sitten jotain järkevää. Onneksi oikeidenkin kysymyssanojen merkitykset alkavat olla tytölle kutakuinkin tuttuja. Toivottavasti niiden käyttö tulee ajan saatossa yleistymään, ystävämme "vai mitän" jäädessä pois käytöstä, hauskaksi muistoksi lapsuusajoilta.