Taas niitä päiviä, joina pelkää, että tuleeko tästä yhtään mitään. Onneksi suurin osa päivistä on kuitenkin niitä hyviä ja onnellisia, toiveita täynnä. Päiviä, jolloin tuntee olevansa ihan tavallinen perhe, eikä elämässä tunnu olevan huolen häivää.
Esikoinen oli taas ollut tarhassa itkuinen. Tuntuu itkeskelevän siellä harva se päivä, vaikka taas kotioloissa on oikein "helppo" ja tyytyväinen lapsi. Eikä olleet oikein sormijumppaharjoituksetkaan sujuneet. Kaksiosaisia ohjeitakin oli pitänyt toistella useaan otteeseen. Kun ulkona vielä vihmoi ja satoi, tuntui kaikki päiväkodin tädin sanomiset niin masentavilta, että voihan sisäinen itku.
Kysyin tytöltä, miksi oli taas itkenyt. No, kun lastentarhanopettajan ääni oli kuulostanut niin pelottavalta, kun tämä oli ilmeisesti joutunut korottamaan ääntään. Selitys lastentarhanopettajalle oli taas ollut, että on isää ikävä (mieheni on työmatkalla)... Tiedä sitten. Tyttö on melkoisen huomionhakuinen ja välillä epäilen, että rupeaa itkemään vain kääntääkseen huomion häneen itseensä. - Eikä siksi, että tuntuisi erityisen pahalta. En tietenkään väitä, että tyttö yleensä turhaa itkisi. Hän ei aina ymmärrä sosiaalisia tilanteita oikein ja siksipä saattaa pitää kiusaamisena sitäkin, että joku vahingossa tönäisee häntä. Ja kun "kiusataan", niin silloinhan kuuluu itkeä ja niinpä tyttö sitten itkee...
Kuopuskin vaikutti kovin apealta, kun kaappasin hänet tarhan pihamaalla syliin. Hoitajan mukaan nuorimmaisellamme oli ollut oikein hyvä päivä. Tytön mielestä päivässä taas ei ollut mitään hyvää. Jo tuttuun tapaan neiti vastasi "oliko sinulla kiva päivä" kyselyyn ytimekkäästi "ei", niin kuin on vastannut joka päivä tänä syksynä kolmea päivää lukuunottamatta. Uskon kuitenkin, että tyttö viihtyy päiväkodissa keskimääräisesti ihan kivasti. Tänään oli kuitenkin huuli lerpallaan, joten eipä siellä sateisella pihamaalla tainnut oikeastikaan olla niin kivaa.
Onneksi pääsimme sateesta pois ja kotiin. Kotona on oikein kiva olla. Paha maailma on jossain tuolla ulkopuolella ja me olemme täällä turvassa siltä - ainakin tämän illan.
PS. Yritän saada seuraavasta jutusta positiivisemman, kuulostan varmaan hirveältä valittajalta ja murheessa rypijältä.
Meilläkin Joonas itkee usein sellaista tekoitkua. Itse olen tulkinnut sen niin, että koska tunteiden tunnistaminen ja niiden ilmaiseminen on niin vaikeaa, on itku merkki kaikista negatiivisista tunteista. Meillä tunteiden ilmaiseminen menee hyvämieli-pahamieli -sektorilla. Ilo, ihastus, onnellisuus -> nauru. Pettymys, suuttumus, suru -> itku.
VastaaPoistaTuli myös mieleeni, että "Miten päivä meni" on ihan valtavan laaja kysymys. Voisiko olla, että tyttö on vain oppinut vastaamaan ei, koska ei aivan ymmärrä kysymystäkään? Mikä on "kiva päivä"? Oletko kysynyt mitä hänen mielestään on kiva päivä? Osaako vastata? Joskus tuntuu, että saa olla salapoliisi, että pääsee päivän kuulumisten juurille. =)
Voimia nauttia arjen pyörityksestä!
Kiitos Marja kommentistasi!
VastaaPoistaTosiaankin saa käyttää niitä piileviä salapoliisin taitoja, kun lasten päivän tapahtumia yrittää selvittää ilman, että lasten hoitajat päivästä kertoisivat. Esikoisen kanssa tämä jokseenkin onnistuu, kunhan hänelle esittää nipun tarkentavia kysymyksiä. Kuopuksemme päivät jäisivät lähes täysin hämärän peittoon, jos se hänen omasta kertomisestaan olisi kiinni.
Kuopuksemme tuntuu ymmärtävän arkipäivän puhetta melko hyvin, mutta todellakin voi olla, ettei tyttö ymmärrä kivan päivän kysymyksiäni oikein. Kaikista helpointa hänen kanssaan on yrittää keskustella tässä hetkessä olevista asioista. Menneitä ja tulevia hän ei tunnu murehtivan ;) Ja mitä konkreettisempi kysymys, aina sen parempi.
Ja hei tähän asiaa tuli vielä mieleeni, että mitäs jos esittäisi joskus kysymyksen muotoon: Mikä tässä päivässä oli kivaa? Pääsisi muksukin heti miettimään niitä oikeasti mukavia asioita, vaikka päivä olisi muuten ollut hänen mielestään huono. Positiivisuus lämmittää aina mieltä! <3
VastaaPoista