"Etkö ymmärrä, mitä sulle lausuin?
Kerran vielä mä kuiskata sen voin,
että sullekin uudet leikkini näytän.
Siihen vielä mä lisäisin, että sinusta välitän.
Siihen vielä mä lisäisin, että sinusta välitän..."
Kerran vielä mä kuiskata sen voin,
että sullekin uudet leikkini näytän.
Siihen vielä mä lisäisin, että sinusta välitän.
Siihen vielä mä lisäisin, että sinusta välitän..."
Tämän kauniin laulun sanat ovat saaneet uuden merkityksen sitten lapsuusvuosieni. Tätä laulua oli siteerattu eräässä dysfasiaa käsittelevässä opinnäytetyössä. Osuvaa. Sain kyyneleet silmiini.
Huoli tyttöjen tulevaisuudesta painaa mieltäni välillä kovin raskaasti. Tuntuu välillä niin suurelta tämä kahden erityislapsen äidin taakka. Kovasti mietityttää, miten tytöt tulevat elämässään pärjäämään. Voivatko he ikinä elää itsenäisesti, "normaalien" ihmisten tavoin? Kiusataanko heitä, yritetäänkö käyttää hyväksi? Minulle he ovat erityisen ihania, mutta moni muu näkee asian varmasti aivan toisin. Enkä minä voi suojella rakkaita tyttöjäni kaikelta pahalta, vaikka kuinka haluaisin.
Hei!
VastaaPoistaLuin ensimmäistä kertaa blogiasi, sinulla on ihanat tyttäret!
Tsemppiä huolen kanssa painimiseen, sitä tulee riittämään. Liekö se koskaan poistuu, tuo huoli?
Kiitos Marja! Minäkin löysin ihan vasta blogiisi, erään toiseen blogiin jättämäsi kommentin kautta (liityin lukijaksesi - tosin en muka kiireeltäni saanut aikaiseksi vielä kommentoida).
VastaaPoistaHuoli tuskin koskaan poistuu , mutta sitä on välillä hyvä purkaa jotenkin, vaikkapa tänne blogistanian ihmeelliseen maailmaan :) Olen vasta aloittelemassa omaa blogiani ja vaikka hieman laiska kirjoittelija olenkin, yritän saada päivitettyä tänne tietoa liittyen tyttöjeni tilanteeseen. Ehkäpä siitä olisi joskus iloa jollekin, samojen asioiden kanssa painiville "kohtalotovereille".