Nuorimmaiseni on oikea äidin tyttö, reipas pikku apulainen. Hassuttelija ja ilveilijä. Minä itte tyttö ja kovasti isosiskonsa perään. Välillä periksiantamaton jääräpää, toisinaan tyttö, joka hukuttaa minut suukkoihin ja rutistaa kovaa. Luonteeltaan hyvin erilainen kuin isosiskonsa.
Hän on hiljaisuuden lapsi. Hymyilee ilkikurisesti silmät vilkkuen, mutta puhuu hyvin vähän samaa kieltä kuin minä, tyypillisemmin 3-4 sanan lauseita. Lisäksi hän puhuu toisinaan kieltä, jota minä taas en osaa lainkaan. Kuitenkin näyttää siltä, ettei nämä meidän kielellisen kommunikointimme ongelmat olisi ainakaan toistaiseksi hänelle ongelma. Hän tuntuu olevan tyytyväinen lapsi, tosin lapsi, jolla on pohjaton hellyyden kaipuu.
Hän ymmärtää hyvin puhettani arkipäivän tilanteissa ja osaa noudattaa ohjeita.
Viihtyy omissa leikeissään, mutta rakastaa isosiskonsa kanssa riehumista. Jotenkin tuntuu, että he ovat kieliongelmiensa takia enemmän toiminnan naisia, leikkivät mielellään leikkejä, jotka eivät suuria vuorosanoja kaipaa. Sellaisia, missä hypitään ja juostaan, kiljutaan ja kikatetaan yhdessä.
Tämän kieliasian lisäksi en ole huomannut tytössäni muuta erikoista, mikäli kakan panttaamista ei sellaiseksi lasketa. Kuten sanoin, hän on sitkeä tyttö. Jo puolitoista vuotta sitten hän teki pahan mahataudin jälkeen päätöksen, ettei kakkaisi enää koskaan ja se päätöksen takana hän seisoo edelleen. En tiedä missä vaiheessa tyttö ymmärtää luovuttaa ja hyväksyä sen luonnolain, että vessa-asiat ovat elämässä välttämätön paha ;)
Tyttöni on päiväkodin "normaaliryhmässä" ja vaikka vasta vaihdoimme päiväkotia, tuntuu pärjäävän siellä varsin mukavasti.
Isosiskonsa tavoin nuorempi tyttöni käy kaupungin järjestämässä puheterapiassa kerran viikossa. Nyt olemme pyytäneet hänellekin lähetettä jatkotutkimuksiin. Jonkinlaisen diagnoosi olisi saatava, jotta myös kuopukselleni tarjottaisiin tukitoimia.
