Mitä se on? Sitäkö, että erottuu massasta? On oma persoonansa?
Tyttöni on kohta 6-vuotias. En tiedä, tietääkö hän jo olevansa himpun verran erilainen kuin muut. Tai eikö me kaikki olla erilaisia?
Tyttöni leikkii itseään nuorempien kanssa ja mielellään myös yksin. Harvakseltaan hän sanoo, ettei hänellä ole leikkikavereita. Silloin äidin sydän on murtua.
Tyttöni ei aina ymmärrä mitä häneltä kysytään. Voi vastata väärin ja himppusen asian vierestä. Juttelee paljon, mutta loppujen lopuksi kertoo vähän. Voi kun tietäisin mitä pienen tyttöni ajatuksissa liikkuu. Voi kun tietäisin miltä hänestä tuntuu.
Tuo ihanan kiltti ja iloinen tyttö. Hyvä tyttö. Äidin tyttö. Äidin rakas.
Tyttöni sai paikan ensi syksyksi erityislasten eskariryhmästä, toisesta päiväkodista.
Tarhan muut lapset ovat menossa suurin osa ihan toiseen eskariin. Tyttömmekin luuli pääsevänsä sinne. Odotti sinne pääsyä. Puhui tästä eskarista. Liekkö hän ymmärtää, miksei sinne pääse.
Mitä minun pitäisi hänelle kertoa? Sekö, että hän on erinlainen ja siksi ei mene sinne minne kaikki muut? Pitäisikö kertoa, että hänelle on tiedossa jotain parempaa, jotan erityisempää, hänelle sopivampaa? Entä jos se ei ole parempaa?
Erityislapsia pompotellaan paikasta toiseen. Eskari siellä, varsinainen koulu täällä. Hei! Eikö erityislapsi tarvitsisi pysyvyyttä, sen sijaan, että häntä heiteltäisiin paikasta toiseen? Vai olenko minä väärässä, vai enkö minä osaa vaatia? Joka vuosi on aloitettava alusta, joka vuosi on alettava etsimään uusia ystäviä. Niin on minun erityisen rakkaan tyttöni tehtävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti